Jumalan rauhaa, rakkaat ystävät!
Kotimaan kiertelyä
Edellisestä kirjeestämme on vierähtänyt pitkään, mutta olemme iloksemme saaneet tavata monia teitä uskollisia esirukoilijoitamme ja tukijoitamme. Kuluneen syksyn aikana olemme saaneet vierailla Lean kanssa mm Virroilla, Tampereella, Keravalla, Karttulassa, Kuopiossa, Iisalmessa, Nilsiässä, Tervakoskella, Sippolassa, Hirvensalmella, Pieksämäellä, Imatralla, Helsingissä, Hausjärvellä, Hämeenlinnassa ja Lohjalla.
Useilla paikkakunnilla olemme näyttäneet sarjaa pastori Eiichi Itoon elämästä. Olen syksyn mittaa suomentanut joitakin hänen kertomuksiaan. Haluan nyt jakaa yhden niistä, joka liittyy avioliittoon. Kun japanilaiset eivät joulun todellista merkitystä tunne, niin siellä jouluaattoa moni viettää romanttisen rakkauden juhlana. Niinpä Anssi Savonen, HAT Koben lähetti siunaa 23.12. erään nuoren parin avioliittoon.
Pastori Itoo kertoo:
Kristilliseen avioliittoon vihkimisessä on kysymys siitä, että puolisot tekevät Jumalan ja läsnä olevan seurakunnan edessä pyhän lupauksen. Kysyn heiltä haluavatko he hyvinä ja pahoina päivinä, terveinä ja sairaina, kunnioittaa ja rakastaa toisiaan, siihen asti, kunnes kuolema heidät erottaa. Siinä ei kysytä toisen koulutustasoa eikä omaisuutta, vaan sitä tahtooko hän elää oikein ja puhtaasti toinen toistaan palvellen.
Vuonna 1929 valmistuin papiksi. Pian sen jälkeen suoritin ensimmäisen avioliittoon vihkimiseni. Morsian oli silloisen seurakuntamme nuorten naisten ryhmän johtaja Misao Takahashi. Sulhanen Ken Nakamura oli valmistunut yliopistosta rakennusinsinööriksi ja työskenteli Osakan lääninhallituksessa. Morsian oli kotoisin Niigatasta ja työskenteli Mitsubishin eräässä toimistossa. Toimin tämän avioliiton puhemiehenä, kun tiesin, että Nakamura oli kiinnostunut Takahashista. Nöyrästi Nakamura totesi, että mahtaisiko hän kelvata Takahashille. Olin nähnyt, millainen Takahashi oli luonteeltaan. Hän muun muassa oli huolehtinut oman pikkusiskonsa opiskelumahdollisuuksista taloudellisella tuella.
Vihin siis heidät avioliittoon. He asettuivat asumaan lähellä Kioton Ginkaku temppeliä sijaitsevaan taloon. Nakamuran isä lahjoitti heille kolme taloa, joista yhdessä he asuivat ja pitivät kahta muuta vuokralla. Molemmat olivat kristittyjä ja siksi he kävivät sunnuntaisin jumalanpalveluksissa ja aamuisin lukivat yhdessä Raamattua ja rukoilivat ennen töihin lähtöä. Heille oli tärkeintä se hengellinen perusta, jolle he kotinsa rakensivat.
Mutta ihminen ei tiedä mitä huomenna tapahtuu. Heidän avioliittonsa onni vaihtui kahdeksan kuukauden kuluttua kyynelten taipaleeksi. Se johtui siitä, että kahdeksantena kuukautena Misaolle tuli keskenmeno. Oliko syynä hoitovirhe tai jokin infektio tässä yhteydessä, joka tapauksessa Misao sairastui vakavasti ja joutui viettämään kokonaista 16 vuotta ja kolme kuukautta vuoteen omana.
Olin siihen aikaan Yamaguchin läänin Hofun kaupungin seurakunnan pastorina, mutta kun olin heidät vihkinyt ja myös toiminut puhemiehenä kannoin huolta heistä. Sairaus jatkui vuoden, sitten toisen ja edelleen kolmannen. Osakassa tai Tokiossa käydessäni kävin heitä Kiotossa tapaamassa. Joka kerta rukoilin heidän puolestaan, että Misao paranisi pian ja he voisivat elää normaalia perhe-elämää.
En voi unohtaa, mitä tapahtui neljäntenä sairausvuonna. Matkalla Tokioon kävin jälleen heitä tapaamassa. Misao oli edelleen vuoteen omana, kun kyselin hänen vointiaan. Hän kiitti esirukouksista ja jatkoi pienen tauon jälkeen:
”Pastori, minulla olisi yksi pyyntö. Voisitko palauttaa minut lapsuuden kotiini?”
Hämmästyin kovin hänen sanojaan. Tiesin, että japanilaisessa kulttuurissa oli tapana ottaa pitkään sairastaneista vaimoista ero lähettämällä heidät takaisin lapsuuden kotiinsa. Kun tämän tiesin kysyin Misaolta:
”Onko miehesi Nakamura alkanut kohdella sinua kylmästi ja kaltoin?” Hän pudisti voimakkaasti päätään ja sanoi:
”Ei todellakaan. Pastori, jos Nakamura kohtelisi minua kaltoin, en haluaisi lähteä vaan rukoilisin ja olisin kärsivällinen. Siitä ei ole kysymys. Päin vastoin Nakamura on minua kohtaan lämmin ja rakastava aivan niin kuin silloin kun olin tervekin. Mutta minä en ole voinut palvella häntä enkä täyttää hänen tarpeitaan tuon kahdeksannen kuukauden keskenmenon jälkeen lainkaan. Nakamura joutuu hoitamaan lääninhallituksen työnsä lisäksi minua sekä fyysisesti että henkisesti. En tahdo kestää enää hänen hyvyyttään. Hän tulee töistä aina ajoissa, joka kuukausi hän ojentaa minulle palkkapussinsa avaamattomana. Sitten hän kertoo, mihin hän tarvitsee siinä kuussa rahaa ja ottaa sen vastaan minun kädestäni. Kun hän on edennyt urallaan, hän joutuu myös usein tekemään virkamatkoja. Heti saavuttuaan hotelliinsa hän soittaa ja kertoo, missä on ja millä junalla taas palaa kotiin. Näin on jatkunut eikä mikään ole muuttunut.”
Kuunnellessani tajusin, että Nakamuran vanhemmat, jotka eivät olleet kristittyjä, olivat alkaneet puhua pojalleen, että Misao pitäisi palauttaa lapsuuden kotiinsa. Myös muut sukulaiset näyttivät olevan samaa mieltä vanhan japanilaisen tavan mukaan. Mutta itse Nakamura ei heidän puheilleen kallistanut korvaansakaan. Päin vastoin hän osoitti samaa rakkautta kuin Misaon ollessa tervekin. Misao jatkoi:
”Kun Nakamura osoittaa minulle tuollaista rakkautta enkä minä kykene millään tavalla vastaamaan siihen, sydämeni pakahtuu. Siksi haluaisin, että pastori huolehtisi siitä, että minä pääsisin takaisin lapsuuden kotiini ja etsisi Nakamuralle toisen terveen puolison.”
Kuultuani tämän minä suutuin. Suureen ääneen kysyin:
”Misao, etkä sinä avioliittoon vihkimisen yhteydessä Jumalan ja seurakunnan edessä antanut lupauksen. Oliko siinä lupauksessa kohta, jossa sanoit, että sairauden tai onnettomuuden kohdatessa saa toisen hylätä?” Hän puisti päätään ja toisti luvanneensa rakastaa ja kunnioittaa puolisoaan hyvinä ja pahoina päivinä, sairaana ja terveenä ja elää yhdessä hänen kanssaan kuolemaan asti.
”Siinä tapauksessa sinun ei tarvitse kantaa huolta asiasta. Tämän maailman ihmiset kyllä antavat lähtöpassit vaikeuksiin ja sairauksiin törmättyään, mutta Nakamura on saanut kasvaa syvälle Kristus-uskoon ja hän haluaa olla uskollinen Jumalan edessä tekemälleen lupaukselle. Sitä paitsi hän kokee syvällä sydämessään tyydytystä saadessaan näin rakastaa sinua. Koska hänen rakkautensa on Jumalan vaikuttamaa, sinäkin saat sen vapain mielin ottaa vastaan ja kiittää siitä Herraa. On suuri onni, kun saamme ottaa armon vastaan kiitollisina.”
”Ei vaimon tehtävä ole pelkästään tehdä ruokaa, siivota, pestä pyykkiä jne. On sellaista, mitä voit tehdä vuoteeseen sidottunakin. Voit rukouksin kantaa ja siunata häntä, kun hän rientää tehtäviinsä. Kun hänen virka-asemansa nousee, hän joutuu myös uuden laisiin kiusauksiin ja paineisiin. Siksi on tärkeää, että tuet häntä rukouksillasi. Rukous on kaikkein tärkein työmme. Kyllä uskosta osattomat ihmisetkin alkavat rukoilla silloin, kun joutuvat kuoleman vaaraan tai syviin vaikeuksiin tai kun heidän rakkaillaan on jokin tärkeä koe edessään. Eikö näin ole?” Misao vastasi nöyrästi:
”Kyllä, niin on.”
”Näin ollen ota vastaan miehesi rakkaus ja rukoile sekä hänen työnsä, terveytensä että myös hänen hengellisen elämänsä puolesta. Niin kauan kuin sinulla on tämä rukoustehtävä sinun ei tule ajatella lapsuuden kotiin palaamista!” Silloin Misao nosti päätä ylemmäksi, pyyhki kyyneleet poskiltaan ja vastasi:
”Pastori, anna anteeksi epäuskoni. Olen laiminlyönyt juuri tuon tärkeimmän, aamuin ja illoin mieheni puolesta rukoilemisen. Ellei Herra varjele, voi mitä tahansa tapahtua.” Näin hän vakuuttui asiasta.
Tämä oli siis neljäntenä vuonna sairastumisesta. Sitten kun kävin heidän luonaan viidentenä, kuudentena ja seitsemäntenä vuonna, sairaus ei ollut parantunut. Tänä päivänä Japanissa sosiaaliturva on hyvä niin, että pitkäaikaissairaat saavat hoitoa, mutta tuolloin maa oli köyhä eikä mitään sairausvakuutuksia ollut. Näissä oloissa Nakamura joutui myymään isältään saamista kolmesta talosta kaksi voidakseen maksaa vaimonsa hoitokustannukset.
Lähdin vuonna 1938 Kiinaan lähetystyöhön. Olin siellä 7-8 vuotta työssä. Silloin tällöin Japanissa käydessäni kävin Kiotossa Nakamuria tapaamassa. Joka kerta tapasin Misaon edelleen sairasvuoteelta. Sitten Japani kärsi tappion sodasta ja 3-4 vuoteen en saanut yhteyttä Nakamuran pariskuntaan. Tietysti asia vaivasi minua, mutta sotaoloissa kirjeenvaihtokaan ei onnistunut. Vuonna 1946 pääsimme palaamaan Japaniin. Sen vuoden syksyllä Herra johti meitä aloittamaan pioneerityön Kamojiman kauppalassa. Pikku hiljaa seurakunta kasvoi ja minua kutsuttiin puhujamatkoille Tokion ja Osakan alueille.
Vuoden 1947 huhtikuussa sain kutsun Tokioon ja menomatkalla pysähdyin Kiotoon, koska olin huolissani siitä, mitä Nakamurille oli sodan aikana tapahtunut, olivatko vielä elossa? Menin käymään heidän kotiinsa. Soitin ovikelloa. Kuulin reippaan naisäänen tervehdyksen ja tajusin, että se oli Misao. Hän avasi oven ja tuli eteiseen minua vastaan terveenä. Siihen asti toistakymmentä vuotta häntä tavatessani hän oli ollut vuoteen omana, mutta nyt hän seisoi edessäni. Kun iloitsin hänen terveydestään, hän kyynelissä lausui:
”Pastori, sairastin kaikkiaan 16 vuotta 3 kuukautta. Mutta nyt olen sanomattoman kiitollinen, kun saan olla terve.”
Näin miten syvä kiitollisuus pursui hänen sydämestään hänen kasvoilleen. Minäkään en voinut olla toistamatta moneen kertaan:
”Onpa hienoa!” Illansuussa mies palasi töistä ja saimme vuosien jälkeen jakaa sydäntemme tuntoja. Kun kehuin miestä siitä, miten hän oli yli 16 vuotta huolehtinut sairaasta vaimostaan, hän sanoi:
”Eihän siinä ollut kyse muusta kuin siitä, että pidin sen lupauksen, jonka häissäni annoin. Joka ilta rukouksessa sain uutta voimaa siihen.”
En hevin unohda sitä nöyrää tapaa millä, hän asian kertoi.
Tapahtumia
Kesällä luonamme vieraili kaikkiaan kymmenen eri japanilaista ystävää. Osa oli HAT-Koben seurakunnan suomenkielen ryhmän opiskelijoita tai muuten vain Suomesta kiinnostuneita ystäviämme. Japanissahan on jatkunut jo jonkin moinen laajempi kiinnostus Suomea kohtaan ja jotkut Suomi-ystävämme ovat käyneet täällä jopa toistakymmentä kertaa. Pisimpään eli kaksi viikkoa oli 14 -vuotias keskikoululaistyttö, jonka äiti on alkanut innokkaasti tutkia Jumalan Sanaa Anssi Savosen johdolla. Rukoilemme, että koko perhe saisi löytää Vapahtajan.
Jouluksi saamme vieraaksemme Emi ja Hideyuki Arakin, jotka sain siunata avioliittoon runsas vuosi sitten, niin kuin alussa oleva kuva kertoo.
Elokuussa pääsimme osallistumaan Euroopassa asuvien japanilaisten kristittyjen kesäkonferenssiin, joka pidettiin tänä vuonna Hollannissa kauniin luonnon keskellä. Osanottajia oli noin 250. Tapasimme siellä monia ystäviä ja myös useiden vuosikymmenien takaisia lähettitovereitamme.
Elokuussa saatiin päätökseen myös Ananin seurakunnan kirkon ulkoseinien korjausprojekti. 1984 valmistuneen kauniin kirkon puuseinät olivat jo päässeet paikoin ruostuneet pahasti.
Tulevan vuoden kuvioista
Julistustyömme eri puolilla Suomea jatkuu, jos Herra terveyttä ja voimia suo alkuvuoden. Huhti-toukokuun vaihteessa Ananin seurakunnan pastori Yoshihiro Kooriki ja Itä-Fukuyaman seurakunnan Hanna Gospel kuoron jäseniä tulee runsaan viikon kierrokselle Suomeen. Sen jälkeen Jorma lähtee noin kolmen viikon matkalle Japaniin tulkitsemaan Mikko Goes To Heaven bändiä, joka tekee viidennen konserttikiertueen Japaniin touko-kesäkuussa. Lisäksi toimin molempien ryhmien ohjelmien järjestäjänä eli managerina. Elokuun lopulla minun on tarkoitukseni lähteä noin seitsemän kuukauden jaksolle Awajin seurakuntaan tuuraamaan Daniel ja Mari Nummelaa, joilla on vuorossa kotimaan jakso. Lea jää hoitamaan vanhaa äitiään Suomeen.
Lea jatkaa
Joulu on tullut jälleen koteihimme ja sydän on lämmennyt ottamaan joulun vastaan.
Kari Suomalainen piirsi monta kymmentä vuotta sitten piirroksen Helsingin Sanomiin joulun aikaan. Kuvassa oli Aleksanterin katu täynnä jouluostoksilla olevia ihmisiä. Katu oli ruuhkainen. Ihmiset raahasivat isoja joululahjapaketteja käsissään. Eräässä porttikongissa, hämärässä seisoi Kristus ja ojensi kätensä ihmisiin päin. Vaikutti siltä ettei kukaan Häntä huomannut, todellista Joulun Herraa. Miten on meidän laitamme? Peittääkö yltäkylläisyys joulun Jeesuksen? Onhan kyse Hänen syntymäpäivästään. Hänen syntymänsä mullisti koko maailman. Siitä aloitettiin ajanlasku. Nyt elämme vuotta 2012.
Jeesuksen elämä täällä maanpäällä ja kuoleminen sinun ja minun syntieni tähden on vallankumouksellinen. Hän nousi kuolleista ja avasi jokaiselle meille, Häneen turvaavalle tien taivaaseen. Mitä Jeesus Kristus merkitsee sinulle ja minulle? Tätä meidän tulee miettiä tänäkin jouluna.
Sydämellinen kiitos tuestasi Japanin työlle!
Herra siunatkoon joulusi ja alkavan uuden vuoden 2013!
Jorma ja Lea Pihkala
