Jumalan rauhaa, rakkaat ystävät!
Tieni Herran luokse
Nimeni on Ikuko Oohira. Olen 46 -vuotias. Kohtasin Jeesuksen ja minut kastettiin kaksi ja puoli vuotta sitten. Olen nyt Koben Luterilaisen Raamattukoulun toisen vuosikurssin opiskelija. Kuulostanee oudolta tämän ikäisen suusta, mutta olen koko ikäni kaivannut vanhempieni rakkautta. Olen ikävöinyt sellaista joka olisi ottanut minut vastaan sellaisena kuin olen. Kun minusta tuli kristitty, Jeesuksen anteeksiantamuksen kautta lopulta pääsin osalliseksi sellaisesta, jolle voi levollisella sydämellä antaa koko olemukseni ja joka ottaa minut vastaan. Jeesus on taivaan Isä.
Keksikoulu- ja lukioaikana vihasin vanhempiani. Mutta inhosin sellaista itseäni. Ajattelin, että minulle olisi oikein kuolla. Yritin ihan tosissani olla hyvä ihminen, mutta sydämessäni riehui myrsky. Äitini oli entinen kristitty, mutta lukioaikana hän oli tosi huolissaan minusta ja eräänä yönä kello kaksi hän yhtäkkiä herätti minut ja sanoi: ”Tuollaisilla kasvoilla et kuitenkaan pääsen naimisiin. Sinun pitää opiskella opettajaksi, jotta pystyisit elättämään itsesi. Kuule, sinusta pitää tulla opettaja!” Nämä sanat kertoivat kyllä sen, että hänellä oli paljon inhimillistä lämpöä minua kohtaan. Mutta en silloin kyennyt ottamaan sanoja sellaisina vastaan enkä niihin sisältyvää huolta.
Myöhemmin sain tietää, että isälläni oli ns. Aspergerin syndrooma, synnynnäinen aivovamma, joka estää häntä ymmärtämästä omaa sydäntään ja toisten ihmisten mielenliikkeitä. Siksi olin lapsena hänelle kuin ei mitään. Vaikka pyysin häneltä apua, hän kuittasi sen vain minua syvästi loukkaavin sanoin: ”Tuollaisestako sinä pillität?”
Olisin halunnut turvautua johonkin, mutta en osannut uskoa mihinkään. Sekä vanhempani että Jumala olivat minulle vaativia, mielialasta riippuen rakkautensa peruvia ja rankaisevia pelottavia olentoja. Historiasta kiinnostunut isoveljeni toisti minulle, että ”buddhalainen kotialttari ei edusta oikeastaan muuta kuin Japanin Edo –aikakauden politiikkaa”, siksi en uskonut buddhalaisuuteenkaan. Tämä veljeni sairastui myöhemmin pelkoneuroosiin ja näin miten hän kiersi epäilyttävästä uususkonnosta toiseen. Siksi päätin, että minua ei huuhaalla petetä. Oikeastaan ainoa pakopaikka minulle oli romaanien maailma. Päämääräni oli mahdollisimman pian aikuistua ja tulla voimakkaaksi. Mutta kauaa ei kestänyt tuo kausi, jona kuvitteli olevani vahva.
Maaliskuun 30. päivänä 2008 sain kohdata Jeesuksen. Olin silloin 44 -vuotias.
Työ ja syöpää sairastavan äitini hoito uuvutti minut niin, että pitkään tuskin jaksoin pysyä pystyssä. Lopulta äitini kuoli ja itse ajattelin, että olen sairastunut masennukseen ja menin sairaalaan, mutta sieltä minut passitettiin heti pois. Tuskin kykenin syömään ja toivo naimisiin pääsystä oli hävinnyt, niin totesin mielessäni, että äitini oli ollut oikeassa minun tulevaisuuteni suhteen. Äitini kuoltua sekä isäni että veljeni psyykeen terveys huononi. Puhelimessa isäni ja veljeni toistivat: ”Onko sinusta niin vastenmielistä elää minun kanssani. Jos inhoat minua noin syvästi, niin minä kuolen.” Siksi ajattelin, että isäni ja veljeni ovat syyllisiä siihen, että olen onneton. Halusin päästä perheeni ongelmista eroon ja päätin kadota teille tietämättömille.
Sellaisessa tilanteessa sain kohdata Jeesuksen. Juuri silloin opiskeluaikainen ystäväni, joka työskenteli Englannissa eräässä yliopistossa, tuli lyhyelle käynnille kotimaahansa tänne Japaniin. Hänet tavatessani en kyennyt kertomaan omaa surkeaa tilaani. Mitään hyvääkään minulla ei ollut kerrottavana. Sitten aloimme riidellä keskenämme. Sen seurauksena en kolmeen yöhön kyennyt nukkumaan.
Sanotaan, että kuoleman edessä ihmisen elämä kulkee filminauhan tavoin hänen silmiensä edessä. Juuri sillä tavalla tuossa tilanteessa kaikki sydämeni kätköihin painetut pahat tekoni alkoivat pursua esiin. Muistin, miten alakoulussa oli satoja kertoja kirjoittanut paperille äidistäni: ”Kuole, kuole!” Mieleeni palautui. miten olin vihoissani huutanut buddhalaisen kotialttarin edessä rukoilevalle isälleni: ”Lopeta, hullu!” Tajusin, miten ahneena ja ulkokultaisena olin aina syyttänyt muita ja vaatinut itseltäni ja muilta täydellisyyttä. Huolimatta yrityksistäni tulla hyväksi tajusin olevani täynnä vihaa niitä kohtaan, jotka eivät kyenneet hyväksymään minua. Mietin pitäisikö minun mennä mielisairaalaan vai kuolla. Soitin veljelleni, että en selviä ilman lääkitystä ja kysyin löytyisikö mistään psykiatrista klinikkaa, joka olisi sunnuntaina auki.
Mutta hän suosittelikin minulle pastoria. Veljeni oli 10 vuotta aikaisemmin tullut kristityksi ja oli juuri puhelun hetkellä kirkossa. Siksi hän henkeä pidätellen sanoi: ”Olen kirkossa, annan puhelimen pastorille.” Pastori kysyi minulta: ”Uskotko Jeesukseen Kristukseen?” Vastasin heti: ”Totta kai uskon.” Vaikka en käynytkään kirkossa olin lukioajoista lähtien lukenut Raamattua. Siksi noin kuusi vuotta aikaisemmin olin päätynyt uskomaan Raamatun Jumalan olemassaoloon.
Veljeni seurakunnan pastori jatkoi: ”Sano minun perässäni. Taivaan Isä, anna anteeksi minun syntini. Anna anteeksi kaikki tieten ja tietämättä tekemäni synnit.” Kun sitten sanoin: ”Kiitos Jeesus, kun kannoit minun syntini minun sijastani,” kyyneleet alkoivat valtoimenaan valua silmistäni. Siitä päivästä eteenpäin aloin nukkua syvää unta. Sitten joka päivä soitin pastorille ja tunnustin syntejäni. Sen jälkeen en mennyt veljeni kirkkoon, vaan kuusi vuotta aikaisemmin saamani gospel CD:n sanoman johtamana päädyin tietämättäni kirkkoon, jossa tuon tekstin kirjoittanut Jorma Pihkala toimii lähettinä.
Uskoon tulemisessa eivät elämästäni ongelmat ole loppuneet. Edelleen isäni ja veljeni soittelevat minulle, kun heidän kuntonsa huononee. Mutta tajuan, että oli virhe kuvitella, että pääsisin vapaaksi pakenemalla perheeni ongelmia. Ongelmat olivat minun itseni sisällä. Suurin oli yritykseni elää hyvänä ihmisenä ja sulkea sydämeni todelliselta itseltäni. Jeesus otti kantaakseni kaiken minun taakkani. Siinä löysin todellisen vapauden.
Kuva vaativasta ja rankaisevasta Jumalasta muuttui kokonaan. Vaikka en nyt pystyisi mihinkään, siitä huolimatta Jeesuksen rakkaus kantaa minua. Se on Isän rakkautta, joka kohdistuu hänen lapsiinsa sellaisena, että Hän lähetti Jeesuksen kantamaan hartioillaan meidän syntimme. Päivittäin saan iloita siitä, että saan osakseni tätä rakkautta. Kun erehdyn, hän nuhtelee minua ja antaa sen mikä on minulle hyväksi, koska Hän tuntee parhaiten tarpeeni. On ilo saada levollisesti laskea itsensä tällaisen Isän käsiin.
Omistan ehdottoman rauhan siinä, että saan olla olemassa tällaisenani. Viime aikoina olen vapautunut myös siitä ahdistuksesta, etten kykene rakastamaan vanhempiani. Olen alkanut aistia rakkautta silloinkin, kun isäni käyttää sopimattomia ilmauksia. Sillä olen päässyt vapaaksi suurimmasta taakastani, siitä, että en kyennyt antamaan anteeksi omaa olemassaoloani.
Minulta kesti 44 vuotta Jeesuksen kohtaamiseen, mutta ehkä niin on ollut parasta. Sillä mitä suurempi on ollut ahdistukseni, sitä suurempi on nyt iloni. Toivon sydämestäni, että tekin saisitte kohdata tällaisen Jumalan. Kiitos.
(Todistus pidetty 4.12.2010 Koben Raamattukoululla nuorten tilaisuudessa.)
HAT-Koben seurakunta
Joulunajan tilaisuuksissa HAT Koben seurakunnassa kävi mukavasti ihmisiä. Erityisesti kynttiläkirkko veti jälleen pienen kirkkotilamme ääriään myöden täyteen. Lapset esittivät nukketeatterina Tolstoin joulunäytelmän näytelmän: ”Suutari Martin”. Sitä oli harjoiteltu innokkaasti parisen kuukautta.
Jouluna Yoshihiro Hamadalle (85) pääsi dementiakodista jumalanpalvelukseen viimeistä kertaa tässä ajassa. Mutta tälle monia sairauksia läpikäyneelle miehelle, joka kastettiin 20 vuotta sitten, tuo jumalanpalvelus oli niin suurta juhlaa, että hänen ilonsa tarttui koko seurakuntaan ja hän antoi parhaan joululahjan meille kaikille. Hänen poikansa oli tullut uskoon nuorena ja sairauksien keskellä isä, entinen englanninlehtori, löysi Vapahtajan. Hänen vaimonsa taas kastettiin kaksi vuotta sitten HAT-Koben kirkossa. Nyt viikonvaihteessa 29.-30.1. vietimme tämän veljemme hautajaisia. Oli ilo lähettää uskossa nukkunut Herran luo kirkkauteen.
Helmikuun alussa pidetään seurakuntanne vuosikokous. Siinä hahmotetaan tämän vuoden työtämme. Sen yhteydessä pieneen seurakuntaamme liittyy kolme jäsentä, jotka on kastettu muissa seurakunnissa.
Työkuviot
Uuden vuoden päivänä vietettiin Kaarina ja Anssi Savosen kodissa minun ja Lean eläkkeelle siirtymiskahveja, joille osallistui yli 30 suomalaista aikuista ja lasta, joukossa myös Timo ja Vuokko Rämä. Lea saapui juuri tuntia ennen tilaisuuden alkua kahden viikon matkalle tänne Kobeen. Tosin hänen passinsa oli huomaamatta mennyt vanhaksi, mikä teetätti meille ylimääräisen Tokion matkan.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitukseni oli palata pysyvästi Suomeen kesäkuun lopussa, mutta jälleen kerran HAT Koben kuvioihin tuli muutos. Näyttää siltä, että minun ja Lean on jatkettava täällä vielä vuoden 2012 kesään asti, jos Herra suo ja elämme. Työmme tapahtuu siis ns. sopimussuhteisina lähetteinä, mikä tarkoittaa sitä, että elämme eläkkeillä ja työhön liittyvät kustannukset hoitaa Kansanlähetys.
Raamattukoulu
Lukuvuosi Raamattukoulussa päättyy 1.3. Seuraava alkaa huhtikuussa. Loman aikana pistäydyn kolmeksi viikoksi Suomeen, missä minulla on joitakin luentoja Ryttylän Kansanlähetysopistolla. Nyt on menossa uusien oppilaiden rekrytointivaihe. Siihen liittyen toimin jälleen mainosgraafikkona uuden esitteen laatimisessa.
Viime vuosina opiskelijarakenne on muuttunut siten, että kokoaikaisten oppilaiden osuus on vähentynyt, mutta osa-aikaisten määrä on kasvanut ilahduttavan suureksi. Toinen vuosikurssi jatkaa vielä kesäkuun loppuun. Ensimmäiseltä vuosikurssilta pyrkii yksi mies kadun toiselle puolelle eli Koben Luterilaiseen Teologiseen Seminaariin.
Sydämelliset kiitokset runsaista joulumuistamisista, esirukoustuesta ja rakkaudesta Japanin kansaa kohtaan.
Jorma ja Lea Pihkala
